NÅDENDAHLS HÄLSOKÄLLA

Jonain päivänä sitten soitin puhelun, mutta kukaan ei vastannut. Yhdellä järvikierroksella

huomasin etsiväni siitä ainokaisesta järvenrantatalosta sisäänkäyntiä. Tapasin hämmästyksekseni henkilöt, joihin olin jo aiemmin miltei törmännyt Emännänkadun tietämissä, kun he kurvasivat autollaan ohitseni. Ensitapaamisesta tuli hyvin kotoinen olo.

En muista yhtään, mitä puhuimme, mutta varmaankin järvestä, lähteestä, ympäristöstä,

louhittavista kallioista... tai meistä ihmisinä, mistä olimme tulleet, mitä tehneet. En tiedä.

Mutta me puhuimme ja tunsin, että oleminen oli helppoa, mukavaa. Se oli tärkeä tapaaminen. Ja sitä seurasi useita tapaamisia, kunnes yks kaks olimme siinä tilanteessa, että kehittelimme järvelle ja sen ympäristölle kunnostussuunnitelmaa. Puhuttiin yhdistyksen perustamisesta. Ei minusta ollut enää minkään yhdistyksen vetäjäksi, mutta jos löytyisi muita innokkaita, niin kyllä olisin mukana.

Päätimme sitten otattaa toiset vesinäytteet. Tutkimuslaitoksen kaveri ne kävi ottamassa,

minä huopailin kaupungin liikuntapuolen rantaan toimittamaa venettä. Sitten lähteelle tuli asiantuntijoita, myös museon ja museokeskuksen ihmisiä. Näin heidän ilmeistään, mitä ajattelivat vihreään levämöhnöön peittynyttä aluetta tarkastellessaan. Kyllä, paikka näyttää kyllä samalta kuin pikku kaivopaviljongin paikka 1900-luvun alussa, mutta onko tämä nyt lähde vai pohjakaasuja, jotka purkautuvat veden pintaan? Katsoin lähdealueelta kuiville nostamaani puuta ja pudistin päätäni. Vain vesi voi syövyttää puuta noin, ei mikään metaanikaasu.

Museokeskuksen arkeologi kiinnitti ennemminkin huomiota kiviröykkiöön, johon olin jo pari kertaa kompastunut luontopolulla liikkuessani. Hänen sanansa jäivät mieleeni ja yhtenä päivänä löysin kuin löysinkin kartan, jossa Viluluodon ranta-alueelle oli piirretty kolme rakennusta. Yksi niistä oli varsin suuri.

Tutkin historiaa vimmatusti. Jossakin vaiheessa tärppäsi taas. Ystäväni Leena johti jäljille: Nådendahls hälsokälla - Naantalin terveyslähde. August Mannerheimin piirros vuodelta 1840 rakennuksesta, joka sijaitsi Viluluodolla hyvin lähellä rantaa, päätykolmiossaan käärmetunnus. Paikka täsmäsi, mutta maata ja peruskiviä oli hävinnyt rutkasti. Olihan siihen viereen 1980 luvulla rakennettu Armonlaaksontie. Ja vielä aikaisemmin rautatie, joka työmaavaiheessa retkahti useita kertoja 50-60 metrin pituudelta. Entiseen merenpohjaan ei niin vain saa tehtyä kestäviä rakenteita.

Kun jotakin asiaa mielessään pitää ja sitä paremmin selvittää, vastaukset tulevat. Aloin

haastatella vanhempia ihmisiä, jotka liittyivät jollakin tavalla Viluluotoon. Pala palalta sain

kerättyä ymmärryksen, että pikku kaivopaviljongin paikkoja olikin ollut kaksi vai oliko vallan kaksi eri kaivopaviljonkia: Carl Vilhelm Franckin varoilla kuivuneen lähteen muistoksi rakennettu ja jo aiemmin Viluluodon lähdettä peittänyt paviljonki? Kaikki haastateltavat vuorotellen todistivat, että kuivunut lähde oli ylempänä Viluluodon kummulla, lähellä ojaa.

Oliko kuivunut lähde siis viinabrännin lähde? Vesijohtoa ei silloin vielä oltu Viluluotoon vedetty. Olihan tiedossa, että iloliemen valmistus piti lopettaa, kun lähde kuivui, mutta Viluluodon oikeasta lähteestä kannettiin vettä Naantaliin tuleville kesävieraille vielä 1900-luvun puolellakin, vaikkakin siinä vaiheessa oltiin siirtymässä enemmän ja enemmän ulkomaisiin kivennäisvesiin.

Historiatutkimus jäi pakostakin vähän sivuun käytännön toimien tieltä. Leppoisissa kokouksissamme oli hyvä henki ja pian meitä oli niin monta, että saatoimme järjestäytyä hallitukseksi ja miettiä sääntöjä. Siinä prosessissa meni muutama kuukausi, mutta

jo sitä ennen oli vireillä hankehakemuksia, uhat ja mahdollisuudet kirjattuna ja itsestään selvänä asiana pidettiin sitä, että ennen kuin lähdetään hutkimaan, tutkitaan! Selvitetään asioita niin tarkoin, että päädytään väkisin oikeisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin.

Näin hieno rakennus Viluluodolla oli kylpyläkäytössä vielä v. 1867