Takerruin voimakkaasti ajatukseen, että olin löytänyt alkuperäisen Viluluodon lähteen. Minun oli palattava katsomaan sitä uudestaan ja uudestaan. Kerrankin päätin siivota
sen päälle ristiin rastiin kaadettuja oksia. Tavoittelin veden alta jotakin runkoa, joka oli merkillisen painava. Ei se ollut paksu, mutta hyvin merkilliseltä se kyllä näytti: koko sen
alapuoli oli kolottu ytimeen asti kuin hienoimman puusepän mestariteoksena. Puu oli täysin vettynyt ja hyvin tumma väriltään. Nostin sen näkyville muistuttamaan itsestään.
Lintuko? Vai vesi? Katselin siinä muita puun rankoja ja löysin toisen, jonka pinnassa oli
samanlaista pehmeämpää piirtojälkeä. Vesi. Vesi tuon puun on syövyttänyt tasaiselle kololle.
Syöksyin kotiin ja sain kerrottua uutiset matkalla ystävälleni, jonka kanssa olin yhdessä
kiertänyt järveä. Luulenpa, että minut tuntien hän ajatteli: - Nyt Eeva intoilee taas uudesta asiasta. Hoh hoijaa! Ihan totta. Olin ihan villiintynyt Viluluotoon. Ja mikä merkittävintä, en pysynyt enää Viluluodossa vaan aloin tehdä tutkimusretkiä raivokkaaseen tahtiin ympäri järven. Jokainen leppälehto rannan tuntumassa piti koluta ja jokainen ojanpohja katsastaa. Etsin merkkejä uusista lähteistä ja löytyihän niitä. Minne vain meninkin, aina löysin uuden lähteen tai vallan lähteikköjä.
Eikä siinä kaikki. Seuraavalla kerralla lähes litran puhtaat lasipullot mukaan ja vesinäytteitä ottamaan. Olin sitten aika tavalla hämmentynyt. Järvessä, joka on vain 24 hehtaaria, näytti olevan kolmenlaista vettä: ihan kirkasta ja hajutonta, ihan vihreää ja yököttävää ja yhtä siltä väliltä, enemmänkin mudan hajuista. No, laboratorioonhan ne näytteet joutuivat ja sitten jännitystä. Tuloksia odottaessa ehdin ravata järven ympäristön, todeta louhintatyömaan, vaivaiset laskeutusaltaat, teollisuuden vedenottopaikat, hiilikentän ja järkyttävän suuren maa-alueen, jossa oli jotakin ihmeellisiä altaita. Niissä oli vettä ja paljon ravinteita.
Palasin taas lähteelle. Sillä kertaa se oli musertavan vihreä ja yököttävä. Oli ollut voimakasta etelätuulta ja levä oli vyörynyt ohi kapean osmankäämikaistan lähdealueelle. Miltei itketti, kun ajattelin, että ei tästä saa enää mitään hyvää aikaiseksi, lähteen vesi on suoraan järveen yhteydessä. Läksin kotiin ensimmäistä kertaa surullisena ja ajattelin, etten enää palaa.
Mutta tulin kuin tulinkin. Ja mitä näin? Kuin taikatempusta kaikki levä oli poissa ja
lähteen pohja siinsi vaaleana, hopeanhohtoisena silmiini. Oletko puhdistanut itse itsesi?
Näyttääksesi, että olet ihan oikea lähde? Ilostuin ihan silmittömästi ja kosketin vettä ensi
kertaa kädelläni. Siitä lähteen reunalta aloin tapailla kädelläni syvemmälle kunnes
osuin pehmeään saveen. Nostaessani käteni se oli sinisen saven peitossa. Viluluoto ja savikylvyt? Muistinko oikein?
En halunnut enää olla yksin salaisuuksineni. Yhtenä päivänä soitin ystävättärelleni ja kerroin lähteestä jälleen. Sitten kysyin, voisiko hän järjestää minulle yhteystiedon siihen ainokaiseen taloon järven rannalla. Ystävättäreni tunsi talon emännän siskon ja numero tupsahti oitis tuota pikaa puhelimeeni. Mietin kuumeisesti, mitä sanon puhelimessa ja mitä olen nyt aloittamassa. Mutta oikeastaan mikään ei voinut siinä vaiheessa enää pidätellä. Olin antanut sydämeni tälle asialle.
Comments