Elokuun 17, 2020
Joku voi muistaa vielä tuon päivän, kun keskustelu Viluluodon
lähteestä heräsi naantalilaisten some-sivustolla yhdestä pienestä
kysymyksestä - Mistä se Viluluodon lähde oikein löytyy?
Tuli hyviä vastauksia: - mene Viluluodontietä, käänny vasemmalle
siinä, missä oja tulee vastaan, mene yli rautatiesillan ja kyllä se
sieltä...
Läksin tohkeissani. Olinhan nyt tekemässä tuttavuutta asian kanssa,
josta joskus 1990-luvulla olin mieheni äidin - Doris os. Schröderin kanssa
jutellut. Lähes kolmekymmentä vuotta Viluluoto oli saanut uinua mieleni
lokeroissa ja sitten se yks kaks ponkaisi tietoisuuteen, vahvasti ja vaatien.
Polun varressa pato, vettä pidättelevä, kalojen nousua merestä ehkäisevä.
Painoin ohi kulkiessani mieleeni rautatiesillan komeat kivipaadet, rymysin
ojanvarret Armonlaakson tielle asti.
Ihastelin kaunista ja vieläkin hyvin viehättävää kumparetta, jossa
männyt kaartuvine runkoineen viestivät päivistä jo kauan sitten menneistä.
Kumpareelle johti polkuja, nyt jo pyöräteiksi muokattuja. Lähdettä ei kuitenkaan
löytynyt. Onnekseni.
Aikani paikkaa ihasteltuani suljin silmäni ja kuvittelin pois kumparetta halkovan
tien. Tämä aikoinaan niin suloinen paikkahan jatkui järven rannassa.
Jatkoin siis tutkimusmatkaani järven puolella - Luolalanjärven,
jonka nimi sai ajattelemaan luolia, ketunluolia tai mitä luolia
olivat olleetkaan. Olisipa niitä joku päivä kiva tutkia, kävi mielessäni. Mutta
nyt oli tärkeämpää tekemistä.
Olin tuohon päivään mennessä tehnyt jo yhden kierroksen Luolalanjärven
luontopolulla ystäväni kanssa ja sitten itsekseni toisen: astellut pitkin pitkospuita,
järven yli johtanutta melko uudennäköistä siltaa, kivunnut jyrkkää kalliorinnettä,
jonka puolessa välissä piti pysähtyä ihastelemaan sammalmättäikköjä ja
kalliorinteitä myötäilevää männikköä.
Olin ollut muutamaa viikkoa aiemmin Kolilla ja ajattelin, että sinne asti piti matkata,
vaikka ihan kotinurkilla oli tämä kaunis kansallismaisema. Pikkuruisempi toki, mutta
silti.
Hiljaa hiippaillen olin laskeutunut kohti järveä. Ystäväni tiesi siinä ainokaisessa
talossa järven rannalla asuvat ihmiset. Talolle johtavaa kapeaa hiekkatietä ympäröi valkorunkoisten koivujen kuja. Koivut - niitä äitini rakasti.
Retki järven ympäri oli ilahduttanut aistejani jo ensimmäisellä kerralla ja siksi sinne
mieli piankin palata. Mutta oli siinä muutakin. Järvi sai minusta otteen, jonka
olin kokenut kerran aikaisemmin elämässäni. Huomasin, että se tarvitsi minua.
Järven rantoja nimittäin verhosi sinivihreä levämatto, joka oli tullut tutuksi Rymättylän Kirkkojärven rannalla lähes kymmenen vuotta asuessa. Nenää ärsytti nyt sama vähän kuvottavakin haju. Sinilevää - uimakelvoton, sähköttivät aivosoluni.
Kuljin järven pohjoispäähän. Siellä löysin muutaman alkeellisen levähdyspaikan, tosin
vahvan järviruokokasvuston ympäröiminä niin, että tuskin järvelle näkyi. Unohdettukin
olet, poloinen.
Comments